Istuuduin sängylleni. Emmalta ei kuulunut vastausta. - Hmjh... mutisin. - Mä soitan sille. Valitsin parhaan ystäväni numeron ja painoin vihreää luurimerkkiä. Puhelin alkoi hälyyttää. - Eva, siro ääni vastasi. Säikähdin hieman. Kuka hän mahtoi olla? - Öh... Linda täällä. Soitinkohan mä vahingossa väärään numeroon? Mun ainakin piti soittaa Emma Lingströmille. - Oi, et suinkaan! Mä oon Emman serkku, Eva Lingström, tyttö vastasi ystävällisesti. - Ai. Sä kuulostat paljon Emmaa vanhemmalta, naurahdin jo hieman rentoutuneena. - Joo, tota... Mä oonkin Emmaa muutaman vuoden vanhempi. Täytin just 17. - Ai, okei. No... Missä Emma on? kysyin hieman nolona. - Emma lähti kioskille. Se tuntu olevan suutuksissaan. Mahdatkohan sä tietää, mistä on kyse? Eva vastasi huolestuneen oloisena. - Öh, en mä taida tietää. Tai siis... Joo, en mä tiiä. Mut, moi! Suljin puhelimen pelokkaana. Toivottavasti Eva ei ei saisi selville, että minä olin aiheuttanut Emman suuttumuksen.

Jatkuu...

Halasin Oskaria lujasti. - Kiitos! sanoin, mutta en vielä irrottanut otettani. Odotin, mitä poika vastaisi. - Eihän se mitään, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. - Olethan siskoni. Vavahdin. Hän ei ollut koskaan ennen sanonut minua siskokseen. Emmehän me edes oikeasti olleet sisaruksia. Kyynelet alkoivat virrata silmistäni. - Oskari... huokaisin. - Niin? tämä kysyi. Minun teki mieli sanoa, että hän oli maailman paras veli, mutta en pystynyt. Se ei ollut oikein. Hänellä oli oikeakin sisko, joka oli tuplasti minua mukavampi, kiltimpi ja... ja niin. Annika oli kuitenkin muuttanut kauas pois Oskarin äidin mukana. En tiennyt enää, mitä minun olisi pitänyt sanoa, joten totesin vain: - Äh, ajatus pätkii. Tuskin se mitään tärkää oli. Oskari kohautti harteitaan, ja nousi sitten ylös sängyltäni. - Juttele vielä äitisi kanssa siitä leiristä, tämä sanoi ja lähti sitten ulos huoneestani. Hymyilin pojan selälle, jota päällysti valkoinen t-paita. Olin varmasti maailman onnekkain tyttö, ainakin Oskarin suhteen. Vilkaisin kelloa. Se oli tasan 17.00. Nousin itsekin ylös, ja lähdin sitten kylpyhuoneeseen siistiytymään. Suljin kylpyhuoneen oven, ja laitoin sen vielä varmuuden vuoksi lukkoon. Avasin vesihanan, ja aloin huuhdella kasvojani viileällä vedellä. Kuivasin ne pyyhkeeseen, ja harjasin sitten hiukseni. Ehkä minun olisi soitettava Emmalle. Joelista en enää välittänyt. Hän oli täysi sekopää! Kaivoin kännykän taskustani, ja kirjoitin Emmalle seuraavanlaisen viestin: "Emma, mä oon pahoillani. Voitaisko me tavata?". Istuuduin vessanpöntön kannelle, ja jäin odottamaan vastausta. Samassa oveen koputettiin. - Linda, sinäkö se siellä? Kokoukseni alkaa tunnin kuluttua, päästä minut laittautumaan, äidin ääni sanoi. Nousin huokaisten ylös. Äidillä oli kokouksia nykyää melkein joka päivä. Avasin kylpyhuoneen lukon, ja laahustin pää painuksissa huoneeseeni. Samassa mieleeni tuli ratsastusleiri. Kiiruhdin takaisin. - Äiti... mutisin astuessani kylpyhuoneen kynnyksen yli. - Niin? tämä kysyi levittäen paksua maskaraa ripsilleen. - Mä... Mä ajattelin, että käviskö sulle, jos mä osallistuisin uusimmalle ratsastusleirille? kysyin nopeasti hieroen samassa varpaitani yhteen. - Linda... äiti huokaisi. - Olemme puhuneet tästä jo. Emme voi käyttää rahojamme sellaiseen turhaan. Käythän kuitenkin kerran viikossa ratsastustunnilla. Sitä paitsi sekin alkaa olla jo liikaa. Joudun ainoana vapaana iltanani torstaisin ajamaan sinut monen kilometrin päähän vain ratsastamaan! - Äiti, älä! murahdin. - Ratsastustunneilla käymistä mä en aio lopettaa, se on varma. Ja sitä vaan, että Oskari lupas maksaa sen leirin. - Oskariko? Mutta... äiti änkytti lopettaen meikkaamisensa. Hänellä oli aina ollut jokseenkin etäinen suhde miesystävänsä poikaa. - S-selvä sitten. Jos hän sen kerran lupasi maksaa, niin... Millä viikolla se leiri on? - JES! kiljahdin hypäten melkein ilmaan. - Kiitos, äiti! Kiitos! Halasin äitiäni lujasti. - Se leiri järjestetään ens viikolla, ja nythän on jo perjantai. Maanantaina lähtee juna kello 8.00 Ruovedelle, sanoin muistellen, mitä leiri-ilmoituksessa oli kerrottu. - Entäs liput? Maksaako Oskari nekin? äiti kysyi jatkaen taas meikkaamistaan. - Kyllä mun ymmärtääkseni, sanoin pyyhältäen sitten takaisin huoneeseeni, ettei äiti ennättäisi enää perua lupaustaan.

Jatkuu...

Makasin nyyhkyttäen sängylläni. Tyynyni oli jo aivan märkä. Olimme hiljattain riidelleet poikaystäväni kanssa, enkä uskonut, että palaisimme enää yhteen. Samassa huoneeni oveen koputettiin. Pyyhkäisin nopeasti märkiä kasvojani, ja sanoin: - Sisään. Huoneen ovi avautui. Emma astui sisään. Purskahdin uudelleen itkuun. Ei, en kestänyt jutella hänen kanssaan juuri nyt! Vaikka hän olikin paras ystäväni, osasi hän silti olla joskus rasittava. - Linda... Onko kaikki kunnossa? Emma kysyi tullen huolestuneen näköisenä sänkyni laidalle istumaan. - Joo, on. Kaikki kunnossa, sanoin pyyhkäisten uudelleen kasvojani paitani hihaan. Emma laski kätensä jalkani päälle. - Eikä oo, se näkyy selvästi. Ootteko te riidelly Joelin kanssa? tyttö kysyi tuijottaen minua suoraan silmiin. Hautasin pääni uudelleen tyynyyni. Emma saisi istua sänkyni laidalla vaikka kuinka kauan, minä en välittäisi. Halusin nyt vain rauhassa levätä. Samassa Emma nousi, ja vilkaisi minuun vielä kerran, ennen kuin marssi nenä pystyssä ovelle. Hänpäs ei kauaa kestänytkään. - Ei sitten, jos ei parhaan ystävän seura kiinnosta! tyttö tiuskaisi, ja marssi ulos huoneestani. Huokaisin raskaasti. Oliko kaikki taas minun syytäni? Itse hän oli minut suuttutanut niillä typerillä, tyhjänpäiväisillä kysymyksillään. Samassa huomasin isoveljeni Oskarin kulkevan huoneeni ohi. Emma oli jättänyt oven auki. Ei Oskari oikeasti ollut isoveljeni. Mutta melkein. Hän oli äitini uuden miehen poika. Ja oikeastaan ihan mukava pojaksi. Hän kuunteli minua, kun minulla oli huolia, eikä ilkkunut minua kavereilleen. Tai siis... Ei ainakaan minun tietääkseni. Samassa huomasin sänkyni laidalle jääneen paperilappusen. Huomasin myös Oskarin katsovan, kun otin sen itkuisin silmin käteeni. Emma oli varmaankin tahallaan jättänyt se siihen, ehkä hänellä oli minulle jotain asiaa. Vilkaistessani paperin tekstipuolta tajusin, että se oli leiri-ilmoitus. Ja vielä parempaa, RATSASTUSLEIRI-ILMOITUS! Luettuani ilmoituksen läpi huusin alakertaan: - Äiti! Samassa huomasin Oskarin nostavan sormen huulilleen. - Shh... Maria tekee töitä, hän sanoi. Maria oli äitini. - Aa... Okei, sanoin yrittäen hymyillä. Oskarille ei voinut olla hymyilemättä. - Mikä se on? poika kysyi tullen huoneeseeni. - Öh... leiri-ilmotus, vastasin yrittäen kätkeä lappusen syliini. Pojat pitivät yleensä hevosista kiinnostuneita tyttöjä vähän pöpeinä, joten siksi olin salannut hevosharrastukseni Oskarilta. - Ratsastusleirikö on kyseessä? Oskari kysyi virnistäen. - Mut... änkytin hölmistyneenä. Mistä hän oli saanut tietää? - Kyllä mä tiiän, poika jatkoi. Vilkaisin ympärilleni. En huomannut, että näkyvillä olisi ollut mitään heppatavaraa. Paitsi... Seinäni olivat täynnä hevosjulisteita ja kirjakaappini täynnä hevoskirjoja! Noloa... Samassa Oskari tempaisi leiri-ilmoituksen kädestäni, ja luki sen nopeasti läpi. - Mee ihmeessä. Pääsisin mäkin susta viikoks eroon, poika naurahti. Naurahdin mukana. Eihän hän tosissaan voinut olla. Tai... En ainakaan halunnut, että hän olisi. - No... En mä oo varma, suostuuko äiti, vastasin alakuloisena. - Miks ei suostuis? Jos sillä ei kerran oo rahaa, niin kyllä mä sen leirin voin maksaa! Eihän se oo kun 50 ekee, poika sanoi läimäyttäen minua olalle. - Oikeesti? kiljahdin. - Se ois mahtavaa! 

Jatkuu...